Temppuilua

Viime maanantaina kävin jälleen ulkoiluttamassa nuorempaa tätiä kilpailuissa. Mukana oli myös täysihoitolan emännän tamma. Olemme tähän asti suhtautunet toisiimme hyvin varauksellisesti ja aluksi näytimme kopissa aika happamilta. Voitte varmaan itsekin kuvitella, miten ikävää on joutua ahtaaseen tilaan epäilyttävän tyypin kanssa. Mutta kuten tavallista yhteinen automatka teki meistä lähes sydänystäviä. Perillä kilpailupaikalla jouduin jatkuvasti huutelemaan ja kyselemään, missä hän on ja mikä boogie. Tädin mielestä siinä oli se hyvä puoli, etten huudellut kaikille ja koko ajan kuten edellisissä kilpailuissa. Ja ehdin kuitenkin keskittyä riittävästi myös pääasiaan eli tädin kuljettamiseen.

Verryttelyssä oli paljon kaikkea outoa, esimerkiksi fasaaneja. Fasaanit pitävät hirveän kovaa ääntä. Ellei olisi näin tarkka kuin minä, voisi niiden rääkäisyjä luulla gepardileijonien karjahduksiksi. Kokeneena luonnontuntijana hoksasin kuitenkin nopeasti, että ääni tuli vaarattomista linnuista ja pystyin rauhassa paneutumaan tädin verryttelyyn. Tavoitteena oli valmistella täti huolella radan temppuihin eli saada hänet rennoksi, hyvään tasapainoon ja olemaan vetämättä ohjista, jotta pääsisin liikkumaan irtonaisesti eteen.

Tällä kertaa kyseessä oli oikea temppurata. Olen edellisen kerran mennyt tätä ohjelmaa puolisentoista vuotta sitten. Silloin se tuntui tosi vaikealle. Täti ei millään meinannut pysyä niin tasapainossa, että vaikeiden temppujen suorittaminen olisi ollut sujuvaa. Nyt olimme kokeilleet rataa jo etukäteen kotona, ja olikin mukava huomata, ettei se tuntunut enää vaikealta. Täti siis kehittyy pikkuhiljaa! Siksi pystyin lähtemään kisaradallekin luottavaisesti ja rentona.

Kilpailusuoritus sujui mielestäni kokonaisuutena mukavasti, vaikka pari pientä rikettä mahtui mukaan. (Radan kulun pystyy seuraamaan melko hyvin näistä estekuskin ottamista hienoista kuvista. Alussa ja lopussa mukana on myös kaverihevosia.) Esimerkiksi ensimmäisessä keskiravissa täti joutui niin pois balanssista, että minä lähdin laukkaamaan. Ja sen takia toinenkin keskiravi jäi melko varovaiseksi. Lisäksi toisessa siirtymisessä keskilaukasta harjoituslaukkaan täti jäi vetämään ohjasta ja minä putosin pariksi askeleeksi raville. Sen sijaan ohjelman kohokohdat menivät hienosti. Ensimmäinen takaosakäännös oli niin loistelias, että tuomari antoi siitä jopa 7,5. Myös ympyräkaaret vastalaukassa sujuivat hienosti 6,5 arvoisesti. Positiivista oli se, että täti oli tällä kertaa aika rento kuljetettava ja minä pystyin olemaan tyytyväinen ja keskittynyt.

Olen ylpeä, että tällaiset tukkihevosille ja tätiratsastajille melko vaikeat temput tuntuvat nykyisin helpoilta. Haluan nyt kuitenkin ihan erityisesti mainita, että temppuilu ei ole treenaamisen pääasia. Paljon tärkeämpää kuin temppuilla hampaat irvessä on säilyttää rentous, notkeus ja tasapaino. Kun niitä harjoittelee sitkeästi päivästä toiseen, alkavat temputkin jossain vaiheessa sujua kuin itsestään. Ne toimivat kuitenkin hyvinä mittareina perusratsastuksen edistymisestä. Siksi on välillä mukava kokeilla, onnistuuko joku aiemmin mahdoton temppu. Esimerkiksi viime viikon valmennuksessa harjoittelimme takaosakäännöksiä, kun valmentaja käski nostaa laukan ja jatkaa kääntämistä. Niinpä sain vietyä tädin muutaman askeleen piruettia. Vuosi sitten se ei olisi onnistunut. Nytkin se tuntuu vaikealta, mutta alkaa varmasti sujua harjoittelun myötä.

Huomenna onkin edessä ihan toisenlaiset koitokset, kun menen estekuskin kanssa estekilpailuihin. Jännittävää!

Pääsiäisiloa!

Juuri nyt ihmiset viettävät pääsiäistä. Kevään tuloa ja uuden kasvukauden alkamista on juhlittu kevätpäiväntasauksen jälkeisinä viikkoina monien tuhansien vuosien ajan. Juhlan perinteisiin ovat kuuluneet elämän alkamista symboloivat asiat kuten lehteen puhkeavat oksat, ruoho, munat, pikkupuput ja karitsat sekä vanhoista painolasteista vapautuminen. Useimmissa juhlaperinteissä vanhan vuoden päättymisen ja uuden alkamisen väliin sijoittuu ritualistinen aika, jolloin tavalliset asiat käännetään päälaelleen. Silloin pahojen voimien on uskottu olevan valloillaan ja niitä on jouduttu hätistelemään eri tavoin, kunnes uuden ajanjakson alkaminen on taas palauttanut kaiken järjestykseen.

Munat symboloivat uutta elämää
Kuva Wikipedia

Nykyisin pääsiäistä vietetään kristillisenä juhlana sen kunniaksi, että Suuri Hevoskuiskaaja voitti kuoleman. Se on minunkin mielestäni hyvä syy juhlia, koska taitavia hevosihmisiä ei koskaan ole liikaa. Olen kylläkin ollut onnekas enkä ole havainnut mitään pahoja voimia. Gepardileijonat ovat olleet varsin rauhaisia, eikä edes kärpäsiä ei vielä joudu hätistelemään. Eilen näin kevään ensimmäisen kimalaisen, mutta niitä ei tarvitse hätistellä. Sen sijaan olen pääsiäisen vietossa satsannut ruohoon ja pajunkissoihin, jotka tuoksuvat juuri nyt hyvin herkullisilta. Ajatella, että ennen minua nuorempi täti ei ollut ikinä huomannut pääsiäisellä olevan ominaistuoksua ollenkaan. Sitten hän onneksi sai minut elämäntaitovalmentajakseen ja huomasi, että pääsiäinen tuoksuu ihan pajulta. Nyt tädit ovat käyneet hakemassa minulle virpovitsoja karsinaan heinien joukkoon, koska en ole nykyisen täysihoitolani lähistöltä löytänyt yhtään helppopääsyistä pajuravintolaa. Myös Eero on saanut maistaa elämänsä ensimmäisiä pajunkissoja.

Herkuttelun lisäksi minusta on kuitenkin tärkeää pysähtyä miettimään myös pääsiäisen sanomaa. Vaikka ei olisi mitenkään uskonnollinen ihminen tai hevonen, pääsiäisen tarinaan kiteytyy silti tärkeitä totuuksia elämästä. Draaman kaarihan menee niin, että yhteisen ilonpidon päätteeksi ystävä kavaltaa Suuren Hevoskuiskaajan ja hänet tuomitaan epäoikeudenmukaisesti kuolemaan. Ystävät ovat surevat kovasti, kunnes huomataan, että hänen hautansa on tyhjä. Suru kääntyy iloksi kuoleman voittamisesta.

Tapahtumakulku ei siis ole kaukana elävästä elämästä, sillä jokaisen eteen tulee tapahtumia, jotka eivät ole reiluja. Joskus ystävät pettävät tai pienistä virheistä koituu kohtuuttoman suuria seurauksia. On asioita, jotka saavat kallion halkeamaan ja esiripun repeämään. Pettymyksen, surun, murheen ja epätoivon kokeminen kuuluu elämään eikä niiden tuntemista tarvitse pelätä. Ne kestävät aikansa, mutta myös lievenevät ja haalistuvat päivä päivältä. Loppujen lopuksi elämän voima voittaa ja saa jatkamaan eteenpäin, kunhan sille antaa mahdollisuuden. Aivan kuin uusi kasvukausi saa talvella kuolleen maan jälleen viheriöimään, myös mieli avautuu uusille asioille. Ennen pitkää raskaimmatkin kivet siirtyvät syrjään ja päästävät valon sisään. Tätä elämän ihmettä voi kutsua ylösnousemukseksi, armoksi tai ihan miksi tahansa, mutta juhlia sitä kannattaa joka tapauksessa.

Pääsiäisen tematiikkaan sopiva runo
Sirkka Turkalta

Nuorempi täti juhlisti pääsiäistä tuomalla kotiinsa kauniita kukkivia oksia. Tähän aikaan vuodesta värikkäästi kukkivat pensaat ovat näillä leveysasteilla harvinaisia, mutta poikkeuksen tekee näsiä. Tällä kertaa minä en saa oksista omaa osuuttani, koska näsiä on hyvin myrkyllinen kasvi. Oksia leikatessaan täti kyllä huomasi, että oksat haisivat tosi pahalle eivätkä yhtään syötävälle.

Minun pääsiäisenviettooni kuuluu nuoremman tädin vieminen kilparadalle taas maanantaina. Tällä kertaa pääsen esittämään vähän vaikeampia kuvioita, kuten takaosakäännöksiä ja vastalaukkaa. Toivottavasti täti pysyy niin monimutkaisissa tehtävissä vaivattomasti kyydissä. Huomenna ajattelin valmistella häntä koitokseen kevyehköllä läpiratsastuksella sekä maastokävelyllä. Ehkä löydän lenkin varrelta myös hyviä pääsiäisherkkuja. Myös Eero pääsee jälleen harjoittelemaan tädin taluttamista. Nameja on siis luvassa hänellekin. Mikäs sen iloisempaa!

 Iloista ja valoisaa pääsiäistä!

Kilpaeläimen paluu

Lauantai alkoi kerrassaan loistavasti: Sain ruokaa ekana! Parasta!

Tavallisesti minut ruokitaan vasta viimeisenä, koska asun käytävän viimeisessä huoneistossa. Odottelu on usein vähän harmittavaa, ja joudun nakkelemaan niskojani. Mutta nyt palvelu oli kerrankin ensiluokkaisen kohdallaan. Tämän takana oli se, että oli minun päiväni Erittäin Tärkeänä ja Kunnianarvoisana Kilpaeläimenä. Hiii-hi-hi-hiiii!

Kunnianarvoisa Kilpaeläin suuressa maailmassa

Kilpaeläimenä olemiseen liittyi sekin, että myös tädit tulivat ihan samaan aikaan aamuruoan kanssa. Vanhempi täti alkoi heti pakata minun tavaroitani, ja nuorempi täti taas ryhtyi puunaamaan minua. Jalat ja häntä oli pesty jo edellisenä iltana, mutta täti harjasi huolella ja teki minulle kampauksen. Minä olen aina antanut hänelle täysin vapaat kädet kampausten suhteen, sillä hän tuntee minun tyylini ja osaa korostaa parhaita piirteitäni. Tällä kertaa hän teki harjaani verkkokampauksen, mikä on minusta klassisen tyylikäs valinta. Otsaletin teon täti jättää yleensä kisapaikalle, jossa sen saa kätevästi tehtyä trailerissa jos odotellessa on aikaa. Tällä kertaa ei ollut, eli sain hulmutella otsatukkaani vapaana. Häntälettiäkään ei tällä kertaa saanut aikaiseksi, koska minun häntäni on kuulemma kuin pulloharja eikä pysy letillä. (No hei, tädillä itsellään ei ole häntää lainkaan! Hänenä olisin hiljaa.) Joka tapauksessa olin siis suorastaan hätkähdyttävän kauniina valmis lähtemään maailmalle.

Klassinen kampaustyyli kestää ajattoman aistikkaana
vuodesta toiseen. Tässä poiminta mallistosta Kesä 2010.

Sitten minulle puettiin toppatöppöset ja pehmustettu riimu. Viimeistään niistä tietää, että ollaan lähdössä reissuun ja yleensä siinä kohtaa pääsee myös jännäkakka. Lähdin taluttamaan nuorempaa tätiä kohti kuljetuskoppia. Ihan viime metreillä ajattelin kuitenkin viedä hänet sittenkin kopin ohi tarhaan, mutta hän jäi roikkumaan ja vetämään narusta niin pahasti, että oli pakko kääntyä. Kun en muuallekaan päässyt, vein tädin suoraan sisään koppiin. Mitäpä siinä vitkastelemaan. Kopista täti ei pääse helposti karkuun, ja niinpä hänellä on aina hyvää aikaa syöttää minulle nameja. Minulle tarjoiltiin myös verkkosäkillinen heinää, vaikka aamiaisesta ei ollut kulunut kuin hetki. Tämä on ehdottomasti kilpaeläimen elämän parhaita puolia.

Tädin maanläheinen pukeutuminen
rikkoo kilpaeläimen eleganssin

Sitten lähdettiin liikkeelle. Ajamassa oli setä, joka on vanhemman tädin mies. Hän on oikein hyvä yksityiskuljettaja, koska hän ajaa tasaisesti. En ollut koskaan aikaisemmin ollut juuri tässä trailerissa, eikä siellä edes haissut yhtään hevoselle. Se onkin hankittu ihan pelkästään minun ja Eeron yksityiskuljetuksia varten. (Koska olen kuitenkin avomielinen, voin kyllä jatkossa luvata kyydin myös kivoille kavereille. Ottakaa yhteyttä täteihin.) Matka sujui tälläkin kertaa mukavasti.

Mammaloman takia on kulunut puolitoista vuotta siitä, kun olen viimeksi ollut kilpaeläimenä. Sen tähden olin aika tohkeissani. Edellisellä kerralla en sitä paitsi ollut vielä edes tällainen julkkis kuin nykyisin. Aloin huudella joka kerta, kun vauhti hiljeni. Ajattelin hyvissä ajoin ilmoittaa kaikille muille, että olen tulossa. Ettekö te tiedä, kuka minä olen! Koska kopista ei näe kunnolla ulos, tuli vahingossa huudeltua myös huoltoaseman pihalla ja liikennevaloissa. Mutta tiesivätpähän sitten niissäkin paikoissa, että Erittäin Tärkeä Kilpaeläin oli liikkeellä. Kun pääsimme kilpailupaikalle, en millään malttanut odottaa ulospääsyä. Hirnumisen lisäksi aloin kuopia. Halojaa, halojaa! Toimintaa! Tuntui, että nuoremmalla tädillä kului ikuisuus vaihtaa vaatteet.

Lopulta pääsin ulos tervehtimään kaikkia toisia hevosia. Tätien mielestä oli rasittavaa, että pyörin joka suuntaan ja huutelin kaikille. Minusta taas oli rasittavaa, että he laittoivat satulaa, kun minulla oli tärkeä edustustehtävä kesken. Sitten nuorempi täti kiipesi kyytiin ja alkoi häiritä minun kilpaeläimenä oloani vielä ratsastuskuvioilla. Kyllä on kummallista, kun ei saa rauhassa keskittyä tärkeisiin asioihin!

Hetkittäin muistin kyllä senkin, että kilpaeläimenä olemiseen kuuluu myös tädin kuljettaminen kauniisti. Verryttelyssä onnistuin siinä hetkittäin oikein hyvin. Sitten pääsin radalle ja ajattelin esitellä osaamistani parhaimmillaan. Ties vaikka ihania oreja olisi katsomassa! Koska olen nyt lähiaikoina työllä ja vaivalla saanut tädin oppimaan keskiravilävistäjät, ajattelin näyttää niitä. Täti vänkäsi kyydissä, että eikun loiva kiemura, ja koko hieno liike meni ihan pilalle. Minkäs teet. Muutenkin ravissa olisin halunnut mennä paljon kovempaa kuin täti. Siksi hän jäi ikävästi ohjiin roikkumaan, enkä päässyt liikkumaan niin letkeästi kuin olisin osannut. Jatkoin kuitenkin urheasti eteenpäin, ja laukkaohjelmassa pääsimmekin parempaan yhteisymmärrykseen.

Kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen tädin ja minun kilpailusuoritukseen. Vaikka tätiä jännitti, hän ei kuitenkaan ollut ihan kokonaan jumissa. Hän jopa muisti hengittää muutaman kerran radan aikana. (Hengittämättömät ihmiset ovat tavallinen kilpaeläimiä kohtaava ongelma. Jos kyydissä oleva ihminen ei hengitä, joutuu koko ajan olemaan varuillaan, ettei hän kopsahda tajuttomana maahan. Silloin ei tietenkään voi liikkua kuin hitaasti ja varovaisesti eikä pääse yhtään näyttämään loistokkaita liitoaskelia.) Suoritus ei ollut ollenkaan maksimitasollamme muttei huonokaan. Parhaimmat pätkät olivat selvästi parempia kuin aikaisemmissa kilpailuissamme, vaikka väliin tulikin hiukan erimielisyyttä vauhdista ja suunnasta.

Täti luki suorituksen jälkeen jotain paperia. Häntä nauratti kovasti, kun toisessa paperissa luki: ”Laukka välillä yllättävänkin sujuvaa.”Näköjään kaikki eivät tiedä, että tukkihevoset voivat olla näin näppäräjalkaisia kilpaeläimiä kuin minä. Vielä kun saan tädin täyteen kilpailukuntoon, minun laukkani lyö ällikällä kaikki!

Sitten olikin aika lähteä kotiin. Kotona oli päivän toinen tähtihetki aamiaisen lisäksi, kun pääsin viemään tädin ulos syömään. Ruohoa pilkisteli jo sieltä täältä, aurinko paistoi ja iso parvi kurkia kaarteli taivaalla. Vaikka kilpaeläimenä oleminen onkin mukavaa vaihtelua, on tavallinen arki silti parasta!

Kiiruhda hitaasti

En olekaan pitkään aikaan kirjoittanut mitään valmennusprojekteistani. Minulla on nykyisin aika paljon valmennettavaa, koska olen ahkerasti treenannut sekä nuorempaa tätiä kiemuraratsastuksessa että estekuskia hyppäämisessä. Myös vanhempi täti on päässyt kevyempään treeniin aina välillä. Näin monen tädin valmentaminen on aika rankkaa hommaa, mutta sitä tärkeämpi on välillä miettiä tuloksia ja tavoitteita. Eli nyt saatte pienen valmennuskatsauksen.

Keskiraviharjoittelua

Estekuskin valmentamista olen jatkanut suunnilleen kerran viikossa ja edistynyt siinä mukavasti. Hän on tottunut vauhtiini ja lennokkaisiin hyppyihini, ja toisaalta olen itsekin löytänyt hieman malttia. Ainakin välillä. Pakko myöntää, että hyppääminen sujuu loppujen lopuksi paljon paremmin kun ei ryntäile. Ja vaikka kuulostaakin uskomattomalta, niin toisinaan ihmisilläkin saattaa olla hyviä ideoita esteiden lähestymiseen, eli kannattaa joskus kuunnella kuskiakin.

Muiden hevosten kanssa hyppääminen kiihdyttää minua edelleen niin paljon, että olemme enimmäkseen hypänneet keskenämme. Nuorempi täti on löytänyt itsestään uuden puolen leikkiessään ratamestaria. Hän harppoo ympäri kenttää, laskee välimatkoja ja miettii laukka-askelten määriä. Hänen ilmeestään näkee, että se on hänelle hyvin korkeatasoista matematiikkaa. Minulle se ei onneksi ole vaikeaa ollenkaan. Senkun laukkaan menemään. Askel, askel, hyppy! Kuka näitä laskee?? Tädin mielikuvitus on kuitenkin esteharjoitusten suhteen sen verran rajallinen, että olen pikkuhiljaa päässyt estekuskin kanssa myös oikeille valmennustunneille. Siellä meno on kiihtynyt välillä hurjaksi, mutta hyvinä hetkinä olemme saaneet oikein hyviä ratasuorituksia ja päässeet hyppäämään hiukan isompiakin esteitä.

Kiemuraratsastuksessa olemme nuoremman tädin kanssa päässeet harppauksen eteenpäin. Tavoitteenamme on minun viime kesän mammalomani jälkeen ollut päästä rantakuntoon täksi kesäksi. Se on ollut sopivan maltillinen tavoite. Hikeä on senkin eteen saanut silti vuodattaa – sekä täti että minä.

Rantakuntoinen ratsu

Nokka nousee, mutta liike on ylämäkeen. Hiiop!

Yleisesti ottaen valmennuksen tahti on sopiva, kun suoritustaso paranee mutta lihaksistoon ei tule pahoja jumeja. Liian nopeasti hankitut tulokset romuttuvat rasitusvammoihin ja niistä toipumiseen. Pikavoitot osoittautuvat siis pikavipeiksi korkeine korkoineen. Valmentamisessa onkin hurjan tärkeä muistaa sellaiset asiat kuin ”maltti on valttia” ja ”hitaasti hyvää tulee”, vaikka ne tuntuvatkin nykyisessä kvartaalitalousyhteiskunnassa vanhanaikaisilta neuvoilta. Pitkällä aikavalillä nopeimpiin tuloksiin pääsee lopulta hitaasti kiiruhtaen. Maksimisuoritustasolle pääseminen lasketaan suotuisissakin olosuhteissa ennemmin vuosissa kuin kuukausissa. Sama asia pätee muuten sekä ihmisten että hevosten valmennusfysiologiaan ja elämään kaikkineenkin. Muodissa olevat puolen vuoden superdieetit tuottavat harvoin kestäviä lopputuloksia.

Niinpä rauhallisesta treenaamisestamme huolimatta minä ja tätikin alamme olla paremmassa iskussa kuin ennen minun mammalomaani. Nuorempi täti on nykyisin kovin tyytyväinen minulta saamaansa kyytiin. Hänestä minä alan tuntua oikealta kouluhevoselta. Minusta taas hän itse alkaa parhaina hetkinään tuntua melkein oikealta ratsastajalta. Treenitauon aikana tädin keskivartalokorsetti oli päässyt pahasti löystymään, jolloin hän tietysti hölskyi ja heilui kyydissä. Keskity siinä sitten hallittuihin ristiaskeliin tai muihin vaativiin asioihin, kun toinen on selässä ihan vinksallaan. Ei pysty! Nyt täti on minun ahkeran treenaamiseni ansiosta saanut keskivartalonsa uudestaan hallintaan eikä enää häiritse minun hienoja muuvejani.

Tomera avotaivutus

Ja kieli keskellä suuta toiseenkin suuntaan

Tässä postauksessa olevia viime viikonlopun treenikuvia voi muuten verrata loppukesän lomaltapaluukuviin täällä. Aikamoinen muutos! Kun täti pysyy kuosissa, minäkin saan kaulani ja runkoni kannettua paljon paremmin ja jaksan rutistaa itseni lyhyempään muotoon. Lisäksi liikkeen suuntautuessa ylämäkeen askeleet pitenevät ja saavat ilmaa alleen.

Tämän huiman kehityksen takia nuorempi täti on myös innostunut ilmoittamaan meidät kilpailuun ensi lauantaina. Saa nähdä, onko häntä yhtä helppo kuljettaa kisaradalla kuin kotona vai muuttuuko hän jännityksestä pinkeäksi. Siitä lisää myöhemmin!

Kaikkein hienoimmassa lisäyksessä kamerakaan ei meinannut pysyä mukana

 

Aikaerorasitus

Ihmiset ovat sekaisin. Onneksi sentään niin päin, että aamiainen tuli tänä aamuna tuntia liian aikaisin. Samoin päiväheinät ja iltaruoka. Syksyisin ihmiset sekoavat toisin päin ja alkavat yhtäkkiä pihtailla ruokien kanssa tuntia pidempään. He väittävät sen johtuvan jostain kellojen siirtämisestä. Kummaa touhua, mutta ei kai ihmisten ymmärrystasolla olevilta eläimiltä voi odottaa täysin loogista käytöstä.

Minä olen ottanut muutaman päivän löysästi, koska torstaina eläinlääkäritäti tuli ja pisti minua. Pistämisen jälkeen on hyvä olla muutama päivä hissuksiin. Eilen vein nuoremman tädin taluttelulenkille etsimään parhaita ruohopaikkoja. Kuivan talvikäkkyrän juuressa on jo vähän tuoretta, kunhan etsii tarkasti. Kevät on niin aikaisessa, että syötävää on jo vähintään yhtä paljon kuin viime vuoden vappubuffetissa.

Tänään pääsin viemään nuoremman tädin metsään asti. En olekaan vähään aikaan vienyt häntä kävelylenkeille yksistäni vaan minulla on yleensä ollut mukana tukihenkilöhevonen omine täteineen. Tädin ulkoiluttaminen yksin on vastuullista puuhaa, koska silloin on ihan itsenäisesti vastuussa gepardileijonilta suojautumisessa. Tukihenkilöhevosen kanssa vastuu jakautuu useamman kesken ja voi ottaa paljon rennommin. Tänäänkin jouduin moneen otteeseen olemaan varuillani ja jopa tekemään muutaman äkkinäisen pakoloikan. Gepardileijonat vaanivat ainakin naapurin trampoliinin luona, kivikasassa ja pensasaidassa.

Koska tädin lenkittäminen yksistään on näin rankkaa ja vastuullista, olisi minusta usein parempi tulla suorinta tietä kotiin. Mutta silloin täti alkaa inttää vastaan, koska hänen mielestään pitäisi pysyä tiellä. Minusta tiet ovat luusereille. Minä taas olen rivakka tukkihevonen, joka raivaa tiensä läpi minkä tahansa ryteikön. Ymmärrän toki, että tädin suunnistuskyky on harjaantumaton metsäolosuhteissa, mutta on täysin käsittämätöntä ettei hän suostu oikaisemaan edes aukean pellon poikki.

Kaikista ihmisten kummallisuuksista huolimatta esimerkiksi tässä aikasekoilussa on se hyvä puoli, että sen jälkeen kevät on läsnä entistä voimakkaammin. Nyt voi alkaa odottaa tuoretta ruokaa ja hiirenkorvia. Naminam!

Kevättä ilmassa ja mahassa

Ihmiset puhuvat usein säästä. Viime viikkoina heillä onkin riittänyt puhuttavaa, kun sää on vaihdellut lähes päivittäin. Yhtenä päivänä on ollut kauniin aurinkoista, seuraavana on pyryttänyt paksulti lunta ja sitä seuraavana lumi on taas huvennut hetkessä.

Siispä ihmiset ovat ihan sekaisin siitä, mikä vuodenaika on menossa. Kiistelyssä on ollut esillä kaksi näkökantaa: Yhdet uskoivat kevään alkaneen jo muutama viikko sitten ja pitivät kylmempää jaksoa takatalvena. Toiset ajattelivat talven vain olleen tavallista lämpimämpi ja kylmyyden kuuluvan asiaan. Tämä on ehkä vähän samanlainen asia kuin se, että joidenkin mielestä lasi on puoliksi tyhjä vai ja toisten puoliksi täynnä. Minä en kyllä ymmärrä, miten sama lasi voi olla tyhjä ja täynnä. Ymmärrän vain sen, että jos vatsa on täynnä, ruokakuppi on tyhjä. Ja jos aurinko paistaa lämpimästi, se paistaa lämpimästi, oli mikä vuodenaika hyvänsä.

Olen ennenkin ihmetellyt ihmisten puutteellista kykyä tunnistaa vuodenajat. Ajatella, että jopa jääkaapin vihanneslokerossa pidetyt perunat ja valkosipulit tietävät vuodenajat paremmin kuin ihmiset! Vaikka vihanneslokerossa ei ole päivänvaloa lainkaan, kasvikset tietävät alkaa kasvattaa ituja ja versoja. Ihmiset kuvittelevat olevansa fiksuja ja kehittävät kaikenlaisia mikrosiruja ja älymateriaaleja. Silti pelkkä peruna voittaa heidät ajastamisessa mennen tullen. Puhumattakaan tällaisista kehittyneemmistä eliölajeista kuin hevoset. Me tiedämme monesta asiasta, että kevättä kohti ollaan menossa.

Viherpeippo lennossa
Kuva: Wikipedia

Keväisin tunnelma ikään kuin kohoaa lisääntyvän valon myötä. Ilmassa on paljon lempeä, kun linnut aloittavat kosiomenonsa. Täysihoitolan pihalle on ilmestynyt samoja vihertinttejä kuin viime vuonna. Tänä vuonna ne ovat kylläkin saapuneet monta viikkoa aikaisemmin ja lisäksi nuorempi täti on tällä kertaa melko varma, että ne ovat viherpeippoja eivätkä vihervarpusia. Täti kehittyy lajintunnistuksessa hitaasti mutta varmasti. Peltoaukeallakin näkee monenlaisia siivekkäitä, joita voi seurailla tarhaillessa. Viime päivinä siellä on lennellyt kiuruja. Kiurut on helppo tunnistaa livertävästä laulusta ja ylös-alas-kosiomenoista. Välillä pellolle parkkeeraa myös joutsenia hetkeksi lepäämään. Joutsenet ovatkin vaikuttavia eläimiä lentäessään matalalla siivet viuhuen.

Täti on tehnyt paljon lintuhavaintoja kaupungissakin. Lokit ovat saapuneet taivaalle kaartelemaan ja kirkumaan jo pari viikkoa sitten. Viime viikolla myös kaupungin keskustaan oli eksynyt pari joutsenta, joista tuli välittömästi julkkiksia. Tosin ne olivat eri lajia kuin minun näkemäni joutsenet. Viikonloppuna täti näki myös ensimmäiset sepelkyyhkyt kujertelemassa puistossa. (Nuoremmalle tädille tulee muuten aina sepelkyyhkyyhkyistä mieleen yksi hänen ystävänsä, joka ei voi sietää kyyhkysten eikä panhuilun ääntä. Että terveisiä Jyväskylään minultakin!)

Minunkin vatsassani on ollut vähän kuherteleva olo. Kevätmaha saa minut kaihoisaksi ja haaveksivaksi. Tuijottelen huoneistoni ikkunoista ja odottelen, että unelmaorini ilmestyisi näkyviin. Aikaisemmassa täysihoitolassahan hän ulkoili minun ikkunani alla, mutta nyt häntä ei näy eikä kuulu. Tädeiltä kuulin, että hän voi kuitenkin oikein hyvin ja myös aika paksusti. Se on mukava kuulla! Hän on käynyt myös esiintymässä ja näyttämässä nuoremmille oreille, kuinka vanhempi herrasmies laittaa jalalla koreasti.

Kevätmahan takia olen joutunut huomauttelemaan tädeille harjaamisesta. Mulkoilen, luimistelen ja irvistelen, jos he harjaavat vatsan alta varomattomasti. Koska tämä on jo tätien kuudes kevät minun kanssani, he ovat sentään oppineet kunnioittamaan minun mahaani ja yksityisyyttäni muutenkin. Kun he ovat varovaisia, minäkin olen varovainen enkä näyki heitä. Minusta se on aika reilu diili.

Juoksuaika (eli tätien kouluttamisen jatkokurssi)

Opetin Eerolle perusasiat tätien kouluttamisesta jo heti pienenä. (Mikäli ne eivät ole lukijoilla tuoreessa muistissa, ne voi kerrata täältä.) Koska tädit ehtivät olla Eeron koulutettavina aika harvoin, he joutuvat edelleen osittain pysymään perusasioissa. Lisäksi tätien oppimiskyvyn takia samoja asioita joutuu opettelemaan eri ympäristöissä. Vaikka taluttaminen sujuu loistavasti tallin pihapiirissä, maneesi tai kenttä ovat silti uusia oppimisympäristöjä.

Tutustumista oppimisympäristön haasteellisiin elementteihin

Nyt kun Eerosta on kasvanut jo noinkin iso poika, on kuitenkin aika ottaa koulutuksessa askel eteenpäin. Olen kuullut tätien puhuvan myös varsanäyttelyistä. Näyttelyitä on tulossa toukokuussa sekä uudestaan syksyllä, ja niitä varten tätien on opeteltava monenlaisia asioita. Esimerkiksi kävelemisen lisäksi juoksemaan siististi vierellä. Jos tädit tempoilevat ja meinaavat karata, tuomarit eivät pysty keskittymään pääasiaan eli varsojen liikkeiden arvosteluun.

Äitikin seuraa koulutusprosessin etenemistä tarkasti

Siispä pari viikkoa sitten Eero kävi kentällä harjoittelemassa näyttelytaluttamista nuoremman tädin kanssa. Näyttelytaluttamisen erikoisuutena on, että siinä käännytään aina tädistä poispäin. Tavallisestihan täti on helppo kääntää menemällä hänen eteensä, jolloin hän luontaisesti muuttaa liikkumissuuntaansa. Kun taas kääntyy tädistä poispäin, täti jää helposti jälkeen. Silloin täti lajityypilliseen tapaansa yleensä vetää narusta, mikä on epämukavaa. Siksi kannattaa olla tarkkana ja kävellä riittävän rauhallisesti, että täti pysyy lavan etupuolella. Tässä harjoituksessa tädillä on ikävä taipumus myös huitoa naaman edessä, mutta hän lopettaa sen omia aikojaan, kunhan kääntyy kauemmas.

Ihan selvästi isänsä poika

Rentous on tärkeää koulutustilanteessa

Koska näyttelyissä esitetään myös juoksua, kokeili Eero sitäkin. Se vaatii vielä hiukan enemmän harjoittelua. Eero innostui juoksemisesta niin, että loikki ravin joukkoon laukkaa ja muita lennokkaita liikkeitä, joissa nuorempi täti ei tietenkään meinannut pysyä ollenkaan mukana. Lopulta Eero onneksi malttoi myös ravata, ja tätikin tuli oikein mallikelpoisesti rinnalla.

Täti ei meinaa pysyä mukana

Joko laukataan?!?

Mallikasta ravia

Kuten tavallista täti haluaa myös seisoskella pitkiä aikoja paikallaan. Eero on selvästi tullut minuun siinä, että hänen mielestään se on tyhmää. Tylsäää-ää-ää. Fiksuna poikana hän on kuitenkin huomannut sen olevan hyvä tapa saada täti antamaan namia. Kun seisoo rauhallisesti, täti ehtii hyvin kaivella taskujaan.

Eiks voitais mennä jo?

Okei sit, jos saan namia.

Minä itse olen muuten päässyt nuoremman tädin kouluttamisessa sen verran pidemmälle, että olen opettanut hänet kulkemaan vapaana ilman narua. Siinä lajissa on omat niksinsä, joista voin kertoa lisää joskus toiste, ehkä ihan kuvien kanssa.

*****

PS Juuri kun olin eilen sanonut, etten ole mikään lumiaurafeministi, tuli tänään eteen välttämätön auraustilanne. 

Minun oli tarkoitus viedä nuorempi täti tarhasta talliin. Olin saanut hänet jo portille mutten vielä narun päähän. Ja siis porttikin oli vielä kiinni. Silloin takapuolellani ihan rauhassa seisoskellut pieni punainen tamma liikahti ja minä jouduin paniikkiin. Täti ehti huomata, että minulla silmät pyörivät päässä. Suoritin juuri vaativaa todennäköisyyslaskentaa, onko pienempi paha saada pienen punaisen hampaat persuksiin vai juosta vapauteen yli tädin ja läpi sähköpeikkojen. Tädin seuraava havainto on, että hän makasi maassa parin metrin päässä ja porttilanka oli räjähtänut atomeiksi.

Tädin mielestä käyttäydyin tyhmästi. Hän oli aika vihainen ja häntä sattui olkapäähän, koska hötäkässä kavio luultavasti osui siihen. Omasta mielestäni käyttäydyin olosuhteisiin nähden varovaisesti, koska en kuitenkaan astunut ollenkaan tädin päälle vaikka hän oli ihan minun tielläni. Hässäkästä huolimatta vein tädin kentälle laukkaamaan ja maastoon kävelemään. Meillä oli oikein mukavaa, eikä täti ollut jälkikäteen enää yhtään huonolla tuulella. Olkapää on turvoksissa muttei enää kovin kipeä.

Ihanat tammat auringossa

Aurinkoista naistenpäivää!

Olen viettänyt naistenpäivää oikein hyvissä tunnelmissa. Minusta naistenpäivä on iloinen asia – olenhan aiemmin tunnustautunut olevani tamma-asiatamma. Olen ensinnäkin tammojen asialla: Tammojen tulee saada riittävästi nameja! Ja luonnollisesti olen myös tätien asialla: Tätien tulee saada viettää riittävästi aikaa tallilla!

Täysihoitolassa vietimme naistenpäivää valmennuksen merkeissä tamma- ja tätijoukolla. Pari ruunaakin mahtui sopuisasti mukaan, koska ei tässä kuitenkaan mitään lumiaurafeministejä olla. Kaikki olivat oikein tyytyväisiä suorituksiinsa ja hyvällä tuulella. Valmennuksen jälkeen tädit joivat vielä kahvia ja söivät munkkeja. Minulle ei tarjottu ollenkaan, mikä kyllä soti pahasti päivän solidaarisuusteemaa vastaan. Onneksi sain sentään heinäni ja lakritsinmakuisia heppanameja.

Päivän tunnelmaa kohotti myös mainio sää. Maa tuoksui keväiseltä, ja aurinko paistoi lämpimästi. Tuulikin tuntui jo ihan leudolta. Minulle tuli tätiä valmentaessa taas valtava hiki, mutta sekin kuivui ulkona kävellessä.

Lopuksi vielä naistenpäivään ja kaikkiin muihinkin päiviin sopiva sitaatti yhdysvaltalaiselta taiteilijalta Veryl Goodnightilta. Nuorempi täti luki sen tuossa ylemmässä kuvassa näkyvästä Suomenhevosliiton kalenterista:

”Minulle hevoset ja vapaus merkitsevät samaa asiaa.”

Veryl Goodnight

The Day the Wall Came Down
Veryl Goodnight 1998
en.wikipedia.org

Karvoihin katsominen

Maaliskuu alkoi pölähdyksellä.

Tähän asti talvikarvaa on irtoillut vain nimeksi, mutta aurinkoisen päivän ja alastomana ulkoilun ansiosta karva alkoi viikonloppuna lopulta irrota oikein kunnolla. Myös Eerosta lähtee hienonhienoa villaa. Tästä siis alkaa parin kuukauden jakso, jolloin talli, varustekaappi, vaatteet, auto ja tätien kodit täyttyvät karvasta. Uskoakseni tädit ovat kovin ilahtuneita, ettei heidän tarvitse kotioloissakaan olla kokonaan ilman minua ja Eeroa.

Minä kasvatin täksi talveksi tavallista paksumman talvikarvan jo syyskuusta alkaen. Sen irtoamista on siis luvassa runsaasti. Takajalkojen takapuolellekin kasvatin monen sentin villahousut. Koska omat tätini ovat melko luomuja, he antavat minun talvikarvani kasvaa ihan rauhassa, vaikka näytänkin aikamoiselta tursakkeelta täysihoitolan klipattuihin hevosiin verrattuna. Tädit uskovat, että luonto on tarkoituksenmukainen. Jos siis jotain tapahtuu, siihen on myös syy. Tänä talvena luultavasti varauduin kylmiin säihin tavallista lämpimämmällä turkilla, koska olin syksyllä niin hoikassa kunnossa imettämisen takia. Jos ei ole rasvakerrosta lämmittämässä, täytyy satsata muihin konsteihin. Eikä niihin silloin kannata ihmisten puuttua.

Talvikarva alkoi kasvaa kainaloihin jo syyskuussa.

Parrakas tamma marraskuussa.

Tukkihevoskarvaisena tulee tietysti kova hiki treenatessa, mutta koska sen jälkeen pääsee melkein aina lämpimään talliin kuivattelemaan, ei se haittaa mitään. Ja jos joskus käyn urheilemassa jo päivällä, saan silloinkin hetken kuivattelun jälkeen mennä ekstraloimen kanssa ulos. Minä olen näillä konsteilla pärjännyt oikein hyvin ja saanut kunnon karvan ansiosta ulkoilla ilman loimea myös kauniina talvipäivinä. Loimettomana ulkoillessa auringonpaisteesta saa D-vitamiinia, joka on ihan yhtä tärkeää hevosille kuin ihmisille.

Kevättä vauhdittaakseen nuorempi täti on kuitenkin innostunut hiukan puunailemaan minua ja Eeroa. Hän arveli, ettei enää ole tulossa kovia pakkaskelejä, joissa tarvitsisin villahousuja. Siispä hän saksi kaikkein pisimmät säärikarvani pois. Nyt kevätkurat eivät tartu silosääriin niin paljon kuin karvajalkoihin.

Kiharakutrit

Lisäksi Eero sai harjoitella kammattavana oloa. Täti suihki hänelle selvitysainetta tukkaan ja selvitti harjan ja hännän. Eero nauttikin frisööristä tosi paljon ja melkein nukahti siihen. Täti taas yllättyi, että Eeron varsatakkutukasta sukeutuikin ihan oikea ison hevosen sileä harja. Eero näyttää perineen isänsä suoran jouhilaadun eikä minun lainekiharaani. Sen sijaan hänen harjansa kyllä pyörteilee täsmälleen samoin kuin minulla. Suurin osa tukasta on kaulan oikealla puolella. Sään etupuolella on kuitenkin pieni kohta, jossa harja kääntyy aika ajoin vasemmalle, ja lähellä niskaa harja on niin paksu, että sitä riittää molemmin puolin kaulaa.

Lemmenlomalla meni pään lisäksi sekaisin myös tukka.
No mut. Sellast sattuu. Kaikille.

Näihin karva-asioihin liittyen nuorempi täti sattui törmäämään kiinnostavaan kirjoitukseen karvapyörteistä ja niihin liittyvästä perimätiedosta. Nykyisin pyörteistä ei juuri piitata muualla kuin hevospassissa, johon ne merkitään tunnistamisen takia. Nehän säilyvät samanlaisina koko iän. Pyörteiden tulkinta on kuitenkin ennen vanhaan ollut suosittua varsinkin angloamerikkalaisessa hevoskulttuurissa. Nuorempi tätikin muistaa joskus kuulleensa uskomuksen, että otsapyörteen sijainnista voi päätellä hevosen temperamentin. Normaalitapauksessa pyörre on suunnilleen silmien välissä. Korkeammalla oleva pyörre ennustaa vilkasta ja ehkä säikkyä hevosta, alempana taas laiskaa.

Optimaalinen otsapyörre

Pyörretulkintaan on kenties parasta suhtautua samanlaisena viihteenä kuin horoskooppeihin ja kämmenviivojen lukemiseen. Kannattaa uskoa myönteiset asiat ja jättää huonot omaan arvoonsa. Tosin nuorempi täti muistaa aiemmin ihan länsimaisen lääketieteen parissa oppineensa, että ihon ja keskushermoston kehitys ovat alkiovaiheessa yhteydessä toisiinsa. Eli poikkeama yhdessä saattaa viitata poikkeamiin myös toisessa. Ehkäpä pyörrelogiassa on siis sittenkin edes hiukan perää. Järkeenkäyvältä kuulostaa esimerkiksi se, että epäsymmetriset pyörteet kehon vastakkaisilla puolilla kertovat kehon epäsymmetriasta ja taipumuksesta vinouteen muutenkin.

Pyörrefengshuihin perehdyttyään täti on nyt tietenkin monena päivänä syynännyt minun ja Eeron pyörylöitä. Meillä molemmilla onneksi sattuu olemaan aika tavanomaiset ja säännölliset pyörteet, eli tädin ei tarvitse huolestua mistään pahoista energioista. Minulla on pyörteiden perusteella nopeat takajalat ja taipumus kerätä energiaa mahaani. Täti löysi myös ylimääräiset vatsapyörteet juuri siitä kohtaa, mihin koskiessa saatan välillä muuttua lohikäärmeeksi. Siinä on siis ihan selvästi patoutunutta energiaa, joka välillä ryöpsähtää. Varsinkin keväisin, jos olen nähnyt ihania uroshevosia. 

Lohikäärmepyörre.
Sekä utare 5 päivää ennen varsomista.

Kiinnostavaa on sekin, että ainut epäsymmetrinen pyörteeni löytyy leuan alta. Ratsastuksessa nimittäin olen hiukan vino juuri niskan ja poskien asettumisessa. Oho! Eeron pyörteet eivät pörrövillasta erotu kovin hyvin, mutta nehän on syynätty ja merkitty muistiin henkilöllisyysselvityksessä. Niiden perusteella hänestä pitäisi tulla ihan mallikas tätien ratsukouluttaja.

Nytpäs olisikin kiinnostavaa tehdä pienimuotoinen pyörreloginen tutkimus ja kuulla lukijahevosten pyörteistä:
Minkälaisia pyörteitä teillä on? Entä sopivatko pyörretulkinnan kuvaukset niihin? Katsokaapa karvoihin ja kertokaa havainnoistanne!

Pää parempi, luu lujempi

Hyvää Kalevalan päivän iltaa!

Kalevala on suomalaisten kansalliseepos eli kokoelma muinaista kansanrunoutta, jonka vaikutus näkyy nykykulttuurissakin. Vastaavia eepoksia on monilla muillakin kansoilla. Eepokset pitävät sisällään myyttejä eli selityksiä maailman synnystä ja muista merkittävistä tapahtumista. Jotkut ovat jääneet varsin pienen piirin tuntemiksi, mutta toisista on vuosisatojen tai jopa -tuhansien kuluessa tullut kansainvälisiä hittejä. Ihan ilman juutuubia. Kiinnostavaa on, että monissa mytologioissa on samantapaisia selityksiä maailmankolkasta riippumatta. Esimerkiksi valtavia puita tai vedenpaisumuksia. Loppujen lopuksi siis ihmisten kansalliset kulttuurit ovat pintasilausta, jonka alla on heidän lajityypillinen tapansa tarkastella ja selittää maailmaa.

Kalevalainen sotaratsu. Eiku, oho!
Se onkin sienalainen fresco.
Simone Martini 1330

Kullervon sotaanlähtö.
Akseli Gallen-Kallela 1928

Meillä hevosilla ei ole eepoksia ollenkaan. Me tiedämme asiat riittävän hyvin muutenkin. On turha miettiä, miten vaikkapa ruoho on syntynyt. Pääasia että sitä on riittävästi. Muutenkaan emme pähkäile liikoja kuten ihmiset. Välillä ihmiset pohtivat milloin mitäkin niin paljon, että päätä alkaa pakottaa. Siksi minusta onkin ihailtavaa, miten erinomaisesti muinaiset kalevalaiset osasivat ratkaista pattitilanteet. He nimittäin arvostivat hevostensa ylivertaista ajattelukykyä ja nykykielellä ilmaistuna ulkoistivat ongelmanratkaisun. Tästä toimintamallista kelpaisi nykyihmisten ottaa oppia:

Lauloi lapsi lattialla, kasvavainen karsinasta:

”Mitä neien itkemistä, suuresti sureksimista!

Anna huolia hevosen, murehtia mustan ruunan,

rautasuisen surkutella, suuripäisen päivitellä!

Hevosell' on pää parempi, pää parempi, luu lujempi,

kaulan kaari kantavampi, koko ruumis runsahampi.

Kalevala, Kahdeksaskolmatta runosta

Paremmat päät